Synkistä varoituksista huolimatta historia tarjoaa syitä olla menettämättä toivoa
Tukholma-syndrooma on psykologinen reaktio, jota tyypillisesti esiintyy kidnappauksen, panttivankitilanteiden ja väkivallan uhreilla. Kokiessaan traumaattisen tilanteen, alkaa vangittuna oleva suhtautumaan myötämielisesti niin vangitsijaansa tai vangitsijoihinsa kuin heidän agendoihinsa ja vaatimuksiinsakin. Tuhkolma-syndrooma on yhä monien tutkimusten kohteena oleva ilmiö, mutta useimmat psykologit ja lääketieteen asiantuntijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että kyseessä on emotionaalinen ja käyttäytymiseen liittyvä selviytymismekanismi, jonka uhri kehittää selvitäkseen läpikäymästään traumaattisesta tilanteesta.
Olemme päässeet historian saatossa todistamaan lukuisia esimerkkejä Tukholma-syndroomasta. Klikkaa eteenpäin lukeaksesi niistä häiritsevimmistä.
Kriminologi ja psykologi Nils Bejerotin keksimä ilmaus "Tukholma-syndrooma" juontaa juurensa Norrmalmstorgin pankkiryöstöön, joka tapahtui Tukholmassa, Ruotsissa, 23. elokuuta vuonna 1973.
32-vuotias vanki Jan-Erik Olsson yritti ryöstää Sveriges Kreditbankin Norrmalmstorgin aukiolla. Hän otti Birgitta Lundbladin, Elisabeth Oldgrenin, Kristin Ehnmarkin ja Sven Säfströmin panttivangikseen (kaikki kuvassa). Olsson vaati, että hänen ystävänsä ja rikoskumppaninsa Clark Olofsson vapautettaisiin vankilasta ja tuotaisiin pankkiin, ja poliisi suostui vaatimukseen.
Olsson piti neljää panttivankia pankkiholvissa peräti kuuden päivän ajan, mutta pian kävi ilmi, että he olivat lähentyneet Olssonin (kuvassa) ja Olofssonin kanssa. Puhelinkeskustelussa pääministeri Olof Palmen kanssa Kristin Ehnmark, jonka kerrotaan luoneen läheisimmän suhteen Olssonin kanssa, ilmaisi pettymyksensä siitä, ettei ryöstäjien vaatimuksia oltu täytetty. Hän kertoi jopa luottavansa heihin täysin.
Tapahtuneen jälkeen sekä Olsson että Olofsson (kuvassa seisomassa) saivat syytteet ja heidät tuomittiin. Olofssonin syytteet kuitenkin lopulta hylättiin, sillä hänen väitettiin olleen paikalla vain panttivankeja pelastamassa. Uhrit keräsivät rahaa miesten oikeudenkäyntikuluihin ja jopa kieltäytyivät todistamasta heitä vastaan.
Kustantaja William Randolph Hearstin lapsenlapsen, 19-vuotiaan Patty Hearstin tapaus on yksi tunnetuimmista Tukholma-syndrooman esimerkeistä. 4. helmikuuta vuonna 1974 terroristiryhmä Symbioottisen vapautusarmeijan (SLA) jäsenet murtautuivat Hearstin asuntoon, hyökkäsivät hänen kihlattunsa kimppuun ja kidnappasivat hänet.
SLA kidnappasi Hearstin poliittisten ja taloudellisten agendojen vuoksi, ja nainen asuikin vangitsijoidensa kanssa yli vuoden ajan. Huolimatta siitä, että joutui kidnappaajiensa toimesta kidutetuksi ja eristetyksi, liittyi hän lopulta osaksi ryhmää ryhtyen äärivasemmistolaisen kaupunkisissijärjestön jäseneksi. Hearst osallistui pankkiryöstöihin ja edisti järjestön propagandaa.
18. syyskuuta vuonna 1975 FBI sai Hearstin kiinni. Hänelle luettiin syytökset yhdessä hänen kidnappaajiensa kanssa. Hänet tuomittiin 35 vuodeksi vankeuteen, tosin tuomio alennettiin myöhemmin seitsemään vuoteen. Puolustuksekseen Hearst väitti, että hänen kidnappaajansa olivat aivopesseet hänet.
Hearst oli istunut vankilassa kaksi vuotta, kun presidentti Jimmy Carter alensi hänen tuomiotaan. Myöhemmin presidentti Bill Clinton armahti hänet.
Yksi järkyttävimmistä Tukholma-syndroomatapauksista on näyttelijä Mackenzie Phillipsin tapaus. Hän on The Mamas & the Papas -yhtyeestä tunnetun John Phillipsin tytär. Vuoden 2009 muistelmateoksessaan High on Arrival hän paljasti sammuneensa käytettyään 19-vuotiaana huumeita ja heränneensä huomaten isänsä käyttävän häntä seksuaalisesti hyväksi. Tämän jälkeen Mackenzie jatkoi suostumuksellista, huumeiden sävyttämää suhdetta isänsä kanssa seuraavan vuosikymmenen ajan.
Kun John Phillips alkoi puhua muutosta Fidžiin muiden lasten kanssa sekä Mackenzien elämisestä hänen rinnallaan hänen vaimonaan, alkoi Mackenzien suhtautuminen tähän häiriintyneeseen suhteeseen muuttua.
Heidän suhteensa kuitenkin jatkui siihen saakka, että Mackenzie tuli raskaaksi. Hänen isänsä järjesti hänelle raskauden keskeytyksen. Tämän jälkeen tytär sai vihdoin kerättyä tarpeeksi voimaa lopettaakseen vuosia jatkuneen hyväksikäyttösuhteen.
TWA 847 oli vuoden 1985 lento Kairosta San Diegoon. Suunnitellut välilaskut olivat Ateenassa, Roomassa, Bostonissa ja Los Angelesissa. Hetki Ateenasta lähdön jälkeen kaappasivat šiiaislamistisen Hizbollah-terroristijärjestön jäsenet koneen, vaatien aluksi saada tietää juutalaisten matkustajien henkilöllisyydet.
Kaappaajat vaativat, että Israel vapauttaisi 700 šiiamuslimia ja ohjasivat koneen toistuvasti lentämään Beirutin ja Algerin väliä. He murhasivat Yhdysvaltain laivaston sukeltajan Robert Stethemin (kuvassa).
Koneen kaappaajat pitivät kymmeniä matkustajia panttivankeinaan seuraavien kahden viikon ajan, kunnes osa kaappaajien vaatimuksista täytettiin, joten he vapauttivat matkustajat. Monet näistä panttivangeista ilmaisivat kokevansa myötätuntoa kaappaajiaan kohtaan, etenkin koska he kohtelivat heitä suhteellisen hyvin panttivankitilanteen aikana.
Seksuaalirikollinen Phillip Garrido kidnappasi 11-vuotiaan Jaycee Lee Dugardin 10. kesäkuuta vuonna 1991 tämän kävellessä bussipysäkille. Garrido piti Dugardia vankinaan lähes 18 vuoden ajan.
Phillip Garrido ja hänen vaimonsa Nancy pahoinpitelivät Dugardia ja vangitsivat hänet, pakottaen hänet asumaan vajassa pariskunnan pihalla. Dugard sai vankinaoloaikanaan kaksi tytärtä, joiden isä oli Garrido.
Lopulta Garridoa alettiin epäillä ja poliisit saapuivat tutkimaan tapausta hänen kotiinsa. Dugard tapasi heidät ja esittäytyi nimellä Alissa. Hän puolusti Garridoa ja sanoi, että vaikka hän oli tuomittu seksuaalirikollinen, oli hän myös sittemmin parantanut tapansa. Dugard kuitenkin paljasti lopulta henkilöllisyytensä, ja Garrido ja hänen vaimonsa pidätettiin.
Dugard pääsi perheensä luo lähes kahden vuosikymmenen erillään olon jälkeen. Hän kertoi tuntevansa syvää emotionaalista yhteyttä Garridon kanssa, mutta myöhemmin tuomitsi miehen teot sanoen: "Sopeuduin selviytyäkseni olosuhteistani."
2. maaliskuuta vuonna 1998 sieppasi Wolfgang Přiklopil 10-vuotiaan Natascha Kampuschin Itävallan Wienin Donaustadtin kaupunginosassa.
Seuraavien kahdeksan vuoden ajan Kampusch eli Přiklopilin autotallin alla sijaitsevassa kellarissa, joka oli äänieristetty ja ikkunaton. Hän piti Kampuschia nälässä ja pahoinpiteli häntä niin henkisesti kuin fyysisestikin, jotta tämä olisi liian heikko yrittääkseen pakenemista.
Ajan kuluessa Kampusch sai luvan poistua huoneesta ja liikkua talon muissa osissa. Přiklopil kuitenkin väitti hänelle ikkunoiden ja ovien olevan varustettu räjähteillä, jotka laukeaisivat, jos hän yrittäisi paeta.
Lopulta elokuussa 2006 Kampusch sai tilaisuutensa paeta, kun Přiklopil poistui vastaamaan puheluun samalla, kun Kampusch siivosi miehen autoa. Hän juoksi naapuriin, joka otti yhteyttä viranomaisiin. Pian sen jälkeen kun Kampusch oli päässyt poliisin suojelukseen, teki Přiklopil itsemurhan hyppäämällä junan alle. Kampuschiin tämä vaikutti syvästi ja hän myönsi avoimesti surevansa vangitsijansa kuolemaa.
Elizabeth Smart oli vasta 14-vuotias, kun hänet siepattiin hänen makuuhuoneestaan Salt Lake Cityssä, Utahissa vuonna 2002. Hänen sieppaajansa, Brian David Mitchell, oli aiemmin työskennellyt Smartin perheelle.
Mitchell (kuvassa) vei Smartin leirintäalueelle 29 km päähän hänen kodistaan. Seuraavan noin yhdeksän kuukauden ajan Mitchell ja hänen vaimonsa Wanda Barzee pitivät tyttöä vankina. Häntä pahoinpideltiin ja hänet pakotettiin käyttämään peruukkia ja huntua, ettei häntä tunnistettaisi.
Ajan kuluessa Smart muuttui yhä asemaansa alistuneemmaksi johtuen jatkuvasta pahoinpitelystä, henkisestä väkivallasta sekä uhkailusta, jota Mitchell ja Barzee kohdistivat tytön perheeseen. Lopulta hän alkoi käydä myös ihmisten ilmoilla Mitchellin ja Barzeen kanssa. Yhdessä vaiheessa poliisi jopa kuulusteli häntä, mutta hän ei paljastanut henkilöllisyyttään tai pyytänyt apua.
Kun Mitchell ja Barzee palasivat Salt Lake Cityyn vietettyään talven San Diegossa, Smart tunnistettiin, ja pariskunta pidätettiin.
Kenneth Parnell sieppasi vasta 7-vuotiaan Steven Staynerin alle vuosi ennen kuin Tukholma-syndrooman käsite nostettiin esille ensimmäistä kertaa. Parnell piti poikaa vankina käyttäen tätä seksuaalisesti hyväksi seuraavan seitsemän vuoden ajan. Molemmat näkyvät kuvassa.
Ajan kuluessa Parnell sai Staynerin vakuutettua siitä, etteivät tämän vanhemmat enää halunneet häntä. Lopulta Parnell alkoi esiintyä julkisesti Staynerin isänä ja ilmoitti hänet kouluun nimellä Dennis Gregory Parnell. Stayner ei koskaan yrittänyt paeta, vaikkakin myöhemmin hän on kertonut pohtineensa, oliko Parnellin hänen vanhemmistaan kertomat asiat totta.
Kun Stayner oli 14-vuotias, Parnell sieppasi viisivuotiaan Timothy Whiten. Tämän seurauksena päätti Stayner paeta pikkupojan kanssa. Kun hän vihdoin pääsi poliisin puheille, oli Stayner ollut "Dennis" jo niin kauan, että hänellä oli vaikeuksia muistaa oikea nimensä. Valitettavasti kymmenen vuotta myöhemmin hän kuoli moottoripyöräonnettomuudessa.
Lähteet: Grunge, Britannica
Tukholma-syndrooman tunnetuimmat tapaukset
Nämä tarinat ovat todella häiritseviä
ELÄMÄNTAPA True crime
Tukholma-syndrooma on psykologinen reaktio, jota tyypillisesti esiintyy kidnappauksen, panttivankitilanteiden ja väkivallan uhreilla. Kokiessaan traumaattisen tilanteen, alkaa vangittuna oleva suhtautumaan myötämielisesti niin vangitsijaansa tai vangitsijoihinsa kuin heidän agendoihinsa ja vaatimuksiinsakin. Tuhkolma-syndrooma on yhä monien tutkimusten kohteena oleva ilmiö, mutta useimmat psykologit ja lääketieteen asiantuntijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että kyseessä on emotionaalinen ja käyttäytymiseen liittyvä selviytymismekanismi, jonka uhri kehittää selvitäkseen läpikäymästään traumaattisesta tilanteesta.
Olemme päässeet historian saatossa todistamaan lukuisia esimerkkejä Tukholma-syndroomasta. Klikkaa eteenpäin lukeaksesi niistä häiritsevimmistä.