Zhurong-mönkijän kiehtovat löydöt
Monet nykypäivän geopoliittiset konfliktit juontavat juurensa maailman johtajien vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja sitten tekemiin päätöksiin. Joillakin näistä päätöksistä oli pitkäaikaisia ja vakavia vaikutuksia tuhansien, ellei jopa miljoonien ihmisten elämään. Tämä pätee erityisesti Lähi-idässä. Suuren sodan (1914-1918) jälkeen yritettiin kovasti estää vastaavanlaisten tapahtumien toistuminen. Valitettavasti, kuten nyt tiedämme, monilla näistä toimista oli tahattomia seurauksia. Hyvä esimerkki tästä on salainen Sykes-Picot-sopimus ja sitä seurannut Balfourin julistus, jotka loivat pohjan nykyiselle Israelin ja Palestiinan väliselle konfliktille jo vuonna 1916 ja 1917.
Kiinnostuitko? Napsauta seuraavaa galleriaa ja tutustu kiehtovaan tarinaan, joka liittyy Lähi-idän rajojen luomiseen ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Vuonna 1917 Britannian hallitus antoi julkisen lausunnon. Se ilmoitti tukevansa "juutalaisten kansallisen kodin" perustamista Palestiinaan, ja sitä kutsuttiin Balfourin julistukseksi.
Julistus sisältyi Ison-Britannian ulkoministeri Arthur Balfourin lordi Rothschildille - Ison-Britannian juutalaisyhteisön johtajalle - päivättyyn kirjeeseen, joka toimitettiin Ison-Britannian ja Irlannin sionistiliitolle.
Tuohon aikaan Palestiina oli ottomaanien valtakuntaan kuuluva alue, jossa oli pieni juutalaisvähemmistö.
Kun Osmanien valtakunnalle oli julistettu sota marraskuussa 1914, Britannian sotakabinetti alkoi pohtia Palestiinan tulevaisuutta.
Herbert Samuel, kabinetin jäsen ja sionisti, levitti muistion kahden kuukauden kuluessa sodanjulistuksesta. Siinä ehdotettiin sionististen pyrkimysten tukemista vastineeksi juutalaisten tukemisesta laajemmassa sodassa.
Vuonna 1915 pääministeri H.H. Asquith perusti De Bunsen -komitean, jonka tehtävänä oli määritellä Ison-Britannian politiikka Osmanien valtakuntaa, myös Palestiinaa, kohtaan.
Komitean yhden jäsenen, Mark Sykesin, sanottiin vaikuttaneen "syvästi". Hän edusti sotaministeri Lord Kitcheneriä.
Samaan aikaan Britannian Egyptin päävaltuutettu Henry McMahon vaihtoi marraskuussa 1915 10 kirjettä Mekan shaari Hussein bin Alin kanssa. Hän lupasi Husseinille, että arabien itsenäisyys tunnustettaisiin "Mekan sheriffin ehdottamissa rajoissa" vastineeksi siitä, että Hussein käynnistäisi kapinan Osmanien valtakuntaa vastaan.
Kesäkuussa 1916 arabikapina käynnistyi kirjeissä olevan vastasuoritussopimuksen perusteella.
Miehet eivät tienneet, että Britannian, Ranskan ja Venäjän hallitukset olivat solmineet Sykes-Picot'n sopimuksen salaa alle kolme viikkoa aiemmin. Tämä englantilais-ranskalainen sopimus neuvoteltiin vuoden 1915 lopulla ja vuoden 1916 alussa Mark Sykesin ja François Georges-Picot'n välillä.
Picot oli Beirutissa asuva ranskalainen diplomaatti ja entinen pääkonsuli. Heidän sopimuksessaan määriteltiin ehdotetut vaikutus- ja valvonta-alueet Länsi-Aasiassa, jos Osmanien valtakunta voitettaisiin ensimmäisen maailmansodan aikana. Siinä jaettiin monia arabialueita Britannian ja Ranskan hallinnoimille alueille.
Sykes-Picot'n laatimassa kartassa ei otettu huomioon paikallisia identiteettejä ja poliittisia mieltymyksiä. Rajat määritettiin viivoittimella. Sykes selitti tunnetusti logiikkansa: "Haluaisin vetää viivan Akkon E-kirjaimesta Kirkukin viimeiseen K-kirjaimeen."
Asquith, joka kannatti sodanjälkeistä Osmanien valtakunnan uudistusta, erosi vuonna 1916. Hänen seuraajansa David Lloyd George kannatti jakoa.
Vuonna 1917 käytiin ensimmäiset neuvottelut brittien ja sionistien välillä. Mark Sykes ja sionistijohto olivat mukana, kun he alkoivat työstää julkista julistusluonnosta sionististen ja ei-sionististen juutalaisten myötävaikutuksella. Paikallisen palestiinalaisväestön edustajia ei ollut.
Kun lopullinen julistus julkaistiin, sota oli pattitilanteessa. Sitä edeltäneissä kabinettikeskusteluissa viitattiin siihen, että liittoutuneet näkivät siitä olevan propagandahyötyä juutalaisyhteisön keskuudessa kaikkialla maailmassa. Avaussanat olivat ensimmäinen kerta, kun suuri poliittinen valta ilmaisi avoimesti tukensa sionismille.
Kansainvälisessä oikeudessa ei ollut ennakkotapausta termille "kansallinen koti", joka jätettiin tarkoituksella epämääräiseksi sen suhteen, oliko kyseessä juutalaisvaltio.
Julistuksessa kehotettiin turvaamaan Palestiinan arabien kansalais- ja uskonnolliset oikeudet sekä juutalaisyhteisöjen oikeudet ja asema muissa maissa kuin Palestiinassa.
Liittoutuneet joutuivat noloon tilanteeseen, kun venäläiset bolshevikit julkaisivat Izvestiassa ja Pravdassa 23. marraskuuta 1917 yksityiskohtia hallituksen allekirjoittamista salaisista sopimuksista, joihin kuului myös Sykes-Picot-sopimus. Yksityiskohdat julkaistiin uudelleen The Manchester Guardian -lehdessä.
Sopimusta pidettiin Britannian ja arabien välisen sodanaikaisen yhteisymmärryksen pettämisenä. Mekan sharif ja muut arabijohtajat pitivät sitä McMahon-Husseinin kirjeenvaihdossa tehdyn sitoumuksen rikkomisena, joka oli käynnistänyt arabikapinan.
Sionistit olivat olleet tietoisia Sykes-Picot -sopimuksen pääpiirteistä huhtikuusta 1917 lähtien ja erityisesti sen Palestiinaa koskevasta osasta.
Brittiläisen imperiumin joukot valtasivat Jerusalemin pian julistuksen julkistamisen jälkeen. Brittiläiset pitivät kaupunkia hallussaan aina mandaattihallinnon päättymiseen asti vuonna 1948.
Kenraali Edmund Allenby, Egyptin sotaretkikunnan (EEF) ylipäällikkö, johti voitonparaatia Jerusalemin läpi. Tappio oli valtava isku ottomaanien valtakunnalle, joka oli jo luovuttanut muslimien pyhät kaupungit Mekan ja Bagdadin.
Palestiinan mandaatti oli Kansainliiton mandaatti, joka koski Palestiinan ja Transjordanian brittiläistä hallintoa ja jolla luotiin "Palestiinan mandaattialue".
Palestiinan paikallinen kristittyjen ja muslimien yhteisö, joka muodosti lähes 90 prosenttia väestöstä, oli vastustanut voimakkaasti Balfourin julistusta.
Julistus vauhditti amerikkalaisen sionismin kannattajien määrän tahatonta ja poikkeuksellista kasvua. Heidän kannattajansa kasvoi 7 500 jäsenestä vuonna 1914 30 000 jäseneen vuonna 1918 ja 149 000 jäseneen vuoteen 1919 mennessä.
Julkilausumaa laadittaessa britit katsoivat, että julistus heijasti sionistisen kannan jo aiemmin vakiintunutta hallitsevuutta juutalaisessa ajattelussa. Balfourin julistus itsessään oli kuitenkin sittemmin vastuussa sionismin legitimiteetistä ja johtajuudesta.
Palestiinan mandaattivaltiossa puhkesi vuonna 1920 yhteisöjen välinen konflikti, joka laajeni myöhemmin alueelliseksi arabien ja Israelin väliseksi konfliktiksi. Kahta yhteisöä koskeva "kaksoisvelvoite" osoittautui nopeasti kestämättömäksi ratkaisuksi.
Vuonna 1939 Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus myönsi, että paikallisen väestön toiveet ja edut olisi pitänyt ottaa huomioon.
Julistuksella oli kaksi välillistä seurausta. Ensimmäinen oli Israelin valtion syntyminen ja toinen Lähi-idän arabien ja juutalaisten välisen konfliktin jatkuminen.
Sitä on kuvailtu Britannian epäonnistumisen "perisynniksi" Palestiinassa ja laajemmissa Palestiinan tapahtumissa, joiden vaikutukset tuntuvat yhä tänä päivänä.
Lähteet: (The New Yorker) (Britannica) (Al Jazeera) (History Channel)
Lähi-idän konfliktin kartoittaminen: Sykes-Picot ja Balfourin julistus
Salainen sopimus ja julkinen julistus, jotka sanelivat alueen kohtalosta
ELÄMÄNTAPA Gaza
Monet nykypäivän geopoliittiset konfliktit juontavat juurensa maailman johtajien vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja sitten tekemiin päätöksiin. Joillakin näistä päätöksistä oli pitkäaikaisia ja vakavia vaikutuksia tuhansien, ellei jopa miljoonien ihmisten elämään. Tämä pätee erityisesti Lähi-idässä. Suuren sodan (1914-1918) jälkeen yritettiin kovasti estää vastaavanlaisten tapahtumien toistuminen. Valitettavasti, kuten nyt tiedämme, monilla näistä toimista oli tahattomia seurauksia. Hyvä esimerkki tästä on salainen Sykes-Picot-sopimus ja sitä seurannut Balfourin julistus, jotka loivat pohjan nykyiselle Israelin ja Palestiinan väliselle konfliktille jo vuonna 1916 ja 1917.
Kiinnostuitko? Napsauta seuraavaa galleriaa ja tutustu kiehtovaan tarinaan, joka liittyy Lähi-idän rajojen luomiseen ensimmäisen maailmansodan jälkeen.